"Osaammeko pyytää apua ja tukeutua toisiin jos samaan aikaan yhteiskunnallisesti itseohjautuvuutta korostetaan ja yksin selviytymistä pidetään arvokkaana ja tavoiteltavana", pohtii esseessään monipuolinen tanssin, urheilun ja kuntoutuksen osaaja sekä DHF:n hallituksen jäsen Pauliina Latva. 

Pauliina Latva

Pauliina Latva on kiinnostunut tutkimaan kohtaamisen, yhteyden sekä yhteenkuuluvuuden käsitteitä. Lisäksi häntä inspiroi tanssin vieminen eri ympäristöihin. Tällä hetkellä hän toimii monialaisesti urheilun ja tanssin kentällä. Hän työskentelee fysioterapeuttina tanssijoiden sekä taitolajin urheilijoiden parissa, tanssinopettajana, koreografina sekä tanssitaiteilijana.

Tanssin opettaminen on ollut merkityksellinen tekijä hänen tanssitaiteilijuuttaan jo pitkään. Ohjaustyössään hän kokee tärkeäksi tarjota turvallisen oppimisympäristön, jossa virheitä ei tarvitse pelätä. Hän hyödyntää ohjauksessaan laaja-alaista osaamistaan ohjaamalla jokaista liikkumaan omaa kehoa kuunnellen.

Autenttisuus - tietoisena olemista oman keskeneräisyyden ja kaaoksen keskellä

                   Pysähtyessä tarkastelemaan viime vuosien kulkua ei voi välttyä ajatukselta, etteikö lyhyessä ajassa olisi tapahtunut paljon. Vain hetki sitten kokoontumisia ja erilaisia harrastusmahdollisuuksia on ollut rajoitettuna, jonka lisäksi kulttuuri- ja tapahtuma-ala olivat useampaan otteeseen suljettuna lähes kokonaan. Pandemiatoimenpiteiden jälkiajassa, pitkien eristäytymisajanjaksojen myötä korostuu yhteisöllisyyden sekä ennen kaikkea yhteyden kokemisen tarve. Yhteyden kokemuksen ytimessä ovat läsnäolo, autenttisuus ja kohtaamisen taito. Vaikka tämä vuosi ei alkanut suluilla, toimenpiteiden seuraukset näkyvät edelleen ihmisten kohtaamisissa. Kohtaamisia ei enää synny luonnollisesti samalla tavoin kuin ennen. Monet työskentelevät ja osa suorittaa opintojaan pääsääntöisesti yhä etänä. Arkipäivän spontaaneja keskusteluja sekä kontakteja on huomattavasti vähemmän. Nykyinen tehokkuusajattelumalli korostaa lähinnä etäyhteydenpidon helppoutta ja vaivattomuutta. Samanaikaisesti vallitsee yhteiskunnallinen trendi, jossa ihmiset nähdään yksilöinä, toisistaan erillisinä toimijoina, joilla on vastuu omista valinnoistaan, rajoistaan sekä ongelmistaan. Uskallammeko siitä huolimatta muistaa ja antautua sille, että olemme riippuvaisia myös toinen toisistamme? Osaammeko pyytää apua ja tukeutua toisiin jos samaan aikaan yhteiskunnallisesti itseohjautuvuutta korostetaan ja yksin selviytymistä pidetään arvokkaana ja tavoiteltavana?

                  Yhteyden muodostumista ei voi pakottaa, sille voi vaan saada luvan, kuten Terike Haapoja tuo ilmi artikkelissaan On Belonging (Haapoja 2021, 22). Yhteyden tarve ei täyty nopeilla spontaaneilla kohtaamisilla kaupan kassahenkilön kanssa, puhumattakaan siitä, että nykyään ihmiskontaktiakaan ei välttämättä edes synny pikakassojen vuoksi. Yhteiskuntatasolla kohtaamiset perustuvat usein individualistisesti vapaaehtoisuuteen sekä luottamukseen. Riippuvuus toisiin on minimoitu eikä keskinäiseen riippuvuuteen länsimaisessa kulttuurissamme kannusteta tai opeteta. Yhteyden muodostumiseen tarvitaan avoimuutta, haavoittuvuutta sekä halukkuutta. Toisin sanoen, kuten Haapoja artikkelissaan kuvailee, autenttisuus on välttämätöntä yhteyden kokemiselle (Haapoja 2021, 23).

                 Ihmisten kohtaamiselle perustuvilla aloilla, kuten hoito- sekä pedagogisilla aloilla, asiantuntija tai opettaja on usein avainasemassa mahdollistamassa yhteyden synnyn. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vastuu yhteyden muodostumisesta olisi täysin asiantuntijalla tai opettajalla, vaan sitä, että he hyödyntävät omaa osaamistaan ja tietotaitoaan olla itse vastaanottavainen ja valmis yhteyteen. Valta-aseman tunnistaen ammattilaisen täytyy kyetä asettumaan samalle tasolle toisen ihmisen tai ihmisryhmän kanssa. Omat tarpeet täytyy tunnistaa ja pitää huolta niiden täyttymisestä, jotta työssään voi mahdollistaa yhteyden toisiin auttaen ja tukien muita.

                   Olen työskennellyt erikoissairaanhoidossa fysioterapeuttina sisätautiosastolla, ympäristössä, jossa ihmiset saattavat ovat hyvin haavoittuvaisessa tilassa jo valmiiksi. Tällöin yhteys itseen ja tietoisuus omasta läsnäolosta asiantuntijana korostuvat, sillä yhteyden toiseen tulisi mahdollistaa luottamuksellisten sekä sensitiivisten asioiden jakaminen itselle vieraan ihmisen kanssa. Jokainen potilas tulee kohdata yksilöllisesti kontekstista riippumatta. Potilastyössä yhteyden muodostumiselle on myös rakenteellisesti sekä mahdollistavia että estäviä tekijöitä. Estävinä tekijöinä saattaa olla asiantuntijuus ja sen mukana tuoma valta-asema. Lisäksi edelliset kokemukset vastaavista tilanteista tietyn ammattiryhmän asiantuntijan kanssa määrittävät paljolti sitä, miten jokainen valmistautuu tuleviin samankaltaisiin kohtaamisiin. Myös yhteinen kieli tai sen puuttuminen voivat estää yhteyden kokemisen. Kognitiiviset ja motoriset haasteet saattavat estää puolestaan kommunikoinnin lähes kokonaan, jolloin yhteyden muodostumiselle on jo lähtökohtaisesti omat haasteensa. Yhteyden mahdollistavina tekijöinä voi puolestaan toimia aiemmat mielekkäät kokemukset vastaavanlaisista tilanteista. Ylipäänsä hoitomyönteisyys, motivaatio sekä aika ovat usein yhteyden kokemuksen keskiössä hoitoalan kontekstissa. Ihmiskontakti itsessään hoitohenkilökunnan kanssa, yhteyden kokemus toiseen ihmiseen, saattaa olla myös harvinainen ja tärkeä hetki esimerkiksi yksinäiselle vanhukselle.

                   Mielestäni osastotyössä rikkoutuu radikaalisti länsimainen kiiltokuva siitä, että kaikki pärjäisivät yksin. Haapoja kuvaileekin artikkelissaan viitaten Judith Butlerin tekstiin sitä, kuinka olemme kaikki syntyneet olemaan radikaalisti riippuvaisia toinen toisistamme (Haapoja 2021, 4). Kun oma terveys on vaakalaudalla, ja yksinkertaisistakin askareista selviytymiseen tarvitsee apua, voi ihminen kokea olevansa riippuvainen toisistaan samalla tavoin kuin lapsi. Tällöin niin sanotut aikuisen ihmisen oikeuksien ja vapauden kokemuksen puute saattavat aiheuttaa pelkoa. Monen voi olla vaikea vastaanottaa apua, jos elämän verran rakennettu yhteys itseen rakoilee eikä oma keho toimikaan kuten ennen. Myös varhaiset kokemukset rakkauden ehdollisuudesta voivat vaikeuttaa halukkuutta avun pyytämiselle ja vastaanottamiselle. Ammattilaisen näkökulmasta yhteyteen jatkuvasti pyrkiminen ja läsnäolo puolestaan voivat olla myös hyvin kuormittavia tekijöitä. Toisen henkilön ongelmista voi herkästi syntyä vastuullisuus toisen tarpeista ja tunteista. Asiantuntijaroolin takanakin on aina ihminen kaikessa keskeneräisyydessään, joka pyrkii tekemään parhaansa.

"Tärkeää on, että tanssinopettaja on tietoisesti jaetussa tilassa omana itsenään, autenttisena ihmisenä, jolloin hän pedagogin positiossa jakaa oppilaille mallin siitä, miten tilassa voi ja saa olla."

                   Olen pohtinut yhteyden ja yhteisöllisyyden käsitettä paljon myös tanssinopettajan työn kontekstissa. Tanssinopettajana koen, että eräs tärkein lähtökohta on luoda oppimiselle turvallinen ja salliva oppimisympäristö, jotta yhteys itseen ja toisiin mahdollistuu. Muistan, kun pitkän linjan tanssinopettaja, koreografi ja ohjaaja Marco Bjuström sanoitti eräässä koulutuksessa vuonna 2009, että tanssinopettaja toimii "tunnelmanluojana" luomalla tanssioppilaille tilan, jossa jokainen voi olla ja näkyä omana itsenään. Tärkeää on, että tanssinopettaja on tietoisesti jaetussa tilassa omana itsenään, autenttisena ihmisenä, jolloin hän pedagogin positiossa jakaa oppilaille mallin siitä, miten tilassa voi ja saa olla. Tanssinopetuskontekstissakin tunnetuksi tullut turvallisen tilan käsite ja sen tietoinen näkyväksi sanoittaminen mahdollistaa, että jokaisella voisi olla turvallista olla samassa tilassa juuri sellaisena kuin on. Turvallisen tilan käsitteen lisäksi Haapojan artikkelissa on nostettu käsite "Rohkea tila". Turvallisen tilan problemaattisena tekijänä artikkelissa nostetaan turvallisuus käsitteen kokeminen erilailla eri ihmisten kesken, minkä allekirjoitan itsekin täysin. Turvallisuuden kokemukseen vaikuttaa niin moni tekijä, ettei voida olettaa, että jaetussa tilassa käsitys turvallisuudesta ymmärrettäisiin samalla tavoin. Mielestäni rohkea tila käsitteenä kirjaimellisesti rohkaisee ja kannustaa avoimemman sekä inhimillisemmän tilan luomiseen enemmän kuin turvallinen tila (Haapoja 2021, 10.) Rohkea tila on otollinen yksilön ja yhteisön kasvuun sekä helpottaa kommunikointia. Mielestäni tämä puolestaan vahvistaa tanssinoppilaiden toimijuutta.

                   Ajattelen, että tanssinopettajana, kuten fysioterapeuttinakin, työskentelen yhteyden mahdollistajana, aktiivisena toimijana, joka tukee yksilöä tai yhteisöä ottamaan vastuuta omasta yhteydestä itseen, mutta samalla avautumaan muiden läsnäololle ja yhteisöllisyydelle. Omien pohdintojen myötä, olen ymmärtänyt myös itseni kohtaamisen tärkeyden ja merkityksen henkilökohtaisella tasolla. Sen myötä pedagoginen polkuni on täyttynyt erilaisista kysymyksistä, joiden johdattelemana olen kulkenut eteenpäin, välillä kompastellen, toisinaan pysähdellen, hengitellen ja suuntaa vaihtaen. Olen pohtinut sitä, miten voin luoda yhteisöllisyyttä silloinkin, kun yhteys itseen on kateissa. Miten oma yhteys itseeni resonoi opetustilanteissa? Olen miettinyt, tunnistanko omat tarpeeni, vai haenko toisinaan opetustuokioilla täytettä oman yhteyden kokemisen tarpeen suhteen. Toisinaan oma riittävyys on ollut vaakalaudalla. Tanssinalalle tyypillinen kurinalaisuus ja täydellisyyteen pyrkiminen nostavat päätään myös työssäni tanssinopettajana. Haluanhan mahdollistaa oppimisen kaikille parhaalla mahdollisella tavalla ja olla traumatisoimatta tanssinoppilaitani. Silloin, kun oma riittämättömyys ja itsekritiikki kasvaa, muistutan itseäni siitä, että myös tanssioppilaat ovat vastuussa omasta oppimisestaan, tarpeiden sanoittamisestaan sekä omista rajoistaan. Ajatustyötä helpottaa, kun nykyään opetan lähestulkoon vain aikuisia. Luottamus, salliminen ja vastuun jako nousevat aiheina pintaan yhä uudelleen ja uudelleen. Lisäksi opettajan positiossa kontrollin tarpeesta luopuminen on ollut avaintekijänä, sillä jos suoritan opettamista, voinko silloin olla täysin autenttinen ja yhteydessä muihin?

"Vain sallimalla oman inhimillisyyteni ja keskeneräisyyteni, voin olla tanssinopettaja, joka mahdollistaa yhteyden muodostumisen."

                    Fysioterapeutin koulutuksen, monipuolisten työtehtävieni sekä oman terapiaprosessini myötä olen päässyt tarkastelemaan henkilökohtaisella tasolla omia vaikuttavia ja ohjaavia tekijöitä yhteyden muodostumisen kontekstissa. Varhaiset kiintymyssuhteet määrittelevät paljon omia toimintamalleja sekä uskomuksia, joista tietoisuus on jo askel kohti toimijuuden tuomaa valintaa siitä, mitä niistä haluan ammentaa. Lisäksi omat aikaisemmat kokemukset erilaisista opettajista luovat raameja sille, mistä toimintamalleista haluan kasvaa pois ja toisaalta sille, mitä asioita haluan viedä eteenpäin mukanani. Suurimpana oivalluksena on oman keskeneräisyyteni hyväksyminen. Olen arvokas, vaikka olen väsynyt. Voin tehdä työtäni, vaikka olen kesken. Vain sallimalla oman inhimillisyyteni ja keskeneräisyyteni, voin olla tanssinopettaja, joka mahdollistaa yhteyden muodostumisen. Onko autenttisuus siis tietoisena olemista ja tekemistä siitä huolimatta, että on kesken?

                    Omakohtainen mieleen painunut kokemus yhteydestä itseen tanssinopetustilanteessa on 7-9 -vuotiaiden lasten tanssitunnilla, jossa vallitsi suoranainen kaaos. Tanssitunti oli puolessa välissä ja olin ohjannut tunnilla lattianpoikkiharjoitteita. Ympäristö, jossa olimme oli lähtökohtaisesti hyvin meluisa ja tila kaikui. Lasten keskittyminen alkoi rakoilla ja yhtäkkiä yli puolet ryhmästä teki jotain ihan muuta kuin mitä olin ohjannut. Olin itse aivan ylivirittyneenä. Pohjimmiltani olin väsynyt, mutta huomasin ettei tuntisuunnitelmassa eteneminen suju halutulla tavalla. Lisäksi havainnoin, että muutama herkempi oppilas kärsi melusta ja ympäristön virikkeellisyydestä. Pysäytin tilanteen laittamalla musiikin pois ja sanomalla jämäkästi "seis". Kysyin lapsilta, mitä heidän mielestään tässä tilanteessa tulisi tehdä, kun kaikki tekevät aivan omaa juttuaan. Yksi lapsista viittasi ja sanoi jonon ensimmäisenä, että kaikkien pitäisi olla hiljaa, asettua jonoon ja jatkaa harjoituksia lattian poikki. Kiitin lasta ehdotuksesta ja odotin toista ratkaisua. Tunnilla oli yksi lapsi, joka oli joka kerta tekemässä aivan päinvastaista kuin olin ohjannut. Hän oli paljon äänessä ja koin, että hänen oli vaikea kuunnella ohjeita. Sitten kyseinen lapsi viittasi. Hän sanoi, että hänen mielestä heidän pitäisi mennä lattialle makaamaan ja tehdä rentoutusharjoite, ja että minun tulisi laittaa rauhallista musiikkia soimaan. Lamppu päässäni syttyi: -Niinhän tässä tilanteessa kuuluisikin tehdä! Havaitsin omat ennakkoluuloni ja olettamukseni "tunnin häiriköstä", jolta upea, viisas idea tuli. Ensin päätös keskeyttää lattianpoikkiharjoitteet jännitti, sillä muutin tuntisuunnitelmaa täysin ohjaamalla heille rentoutusharjoitteen kesken tuntia. Samalla ajattelin, että ei tässä mitään menetettävääkään ole. Ohjasin rauhallisen rentoutusharjoitteen. Lapset maadoittuivat x-asentoon ympäri salia. Harjoitus kesti viisi minuuttia, jonka jälkeen joka ikinen lapsi tuli ympärilleni odottamaan seuraavia ohjeita. Opettelimme tunnin lopuksi koordinatiivisesti haastavan yläraajoille painottuvan liikesarjan. Lapset oppivat sen nopeasti. Olin kiitollinen siitä, että maltoin pysähtyä ja kuulla lapsia. Jaoimme saman tilan tasavertaisina ihmisinä. Näytin heille, että luotan heihin. Samalla kasvatin yhteyttä ja luottamusta heihin kuulemalla heitä. Pysähtymällä. Uskon, että molemminpuolinen arvostus kasvoi hetkessä valtavasti. Tämä pedagoginen kokemus on ollut itselleni erittäin mieleenpainuva, sillä kaaoksesta selviytyminen osoitti yhteyden merkityksen tärkeyttä sekä ohjasi oman position tarkasteluun.

                  Tämä oma kokemus mukailee myös Haapojan artikkelia, jossa hän kirjoittaa, että perimmäinen luottamus harvoin rakentuu silloin, kun kaikki on sujuvaa ja helppoa. Monesti nimenomaan jaetut koettelemukset ja haastavat tilanteet mahdollistavat kasvun. Haasteet tekevät näkyväksi eri osapuolten sitoutumisen sekä halukkuuden korjata tilanne. Tämä kaikki vaatii tietenkin aikaa, harjoittelua ja ennen kaikkea pohjalle perusturvallisuuden tunteen kokemista. (Haapoja 2021, 14.)

                  Autenttisuus taidepedagogin työssä mahdollistaa rohkeiden taideoppilaiden kasvun. Yhteisöllisyyttä ja yhteyttä ei voi suorittaa, pakottaa ja puristaa. Sille voi vaan luoda mahdollisimman hedelmällisen maaperän ja luottaa siihen, että se riittää. Tällä tavoin luotu yhteys on vakaalla ja turvallisella pohjalla. Luonnollinen yhteys voi syntyä. Ajattelen, että oppimisen tulisi toteutua myös ilman sitä, että opettajan täytyy koko ajan olla ohjaamassa toimintaa. Mielestäni se on suora palaute siitä, että pedagogisesti on onnistunut luomaan optimaalisen oppimisympäristön, kun opettaja voi poistua tilasta ja toiminta jatkuu samanlaisena. Tällöin oppilaiden on helpompi luottaa omaan toimijuuteen ja tekemiseen. Mahdollisesti he myös oppivat kyseenalaistamaan omia opittuja tapoja.

"Virheet ovat versioita." 

                  Omassa pedagogisessa työssäni haluan korostaa sekä itseni että oppilaideni suhteen myös sitä, että virheille on varaa. Taitoharjoittelussa tutuksi tulleen differentiaalioppimisen viitekehyksessä määritelläänkin virhe käsitteenä uudelleen. Virheet ovat versioita. Taitoharjoittelussa saman toiston tekeminen on mahdotonta. Jokainen toisto on aina erilainen, mutta toistojen myötä optimaalinen ja laadukas tekeminen kirkastuu. Yhteyden luomisen taidon kehittymiseksi, oman oppimisen polulla ajattelen, että tarvitsen onnistumisten lisäksi myös kompasteluja, haasteita ja huonoja reittivalintoja. Eri variaatioiden ja toistojen myötä myös kohtaamisen taito, taito luoda yhteys itseni lisäksi myös muihin, syvenee.